(Lyhennelmä Leena Kaplaksen kirjoittamasta artikkelista Yorkshirenterrieri-lehdessä 2/99)
Ehdotonta ja täysin luotettavaa totuutta yorkshirenterrierin historiasta ei ole, sillä rodun perustajat eivät jättäneet jälkipolville kirjallista viestiä siitä, millä reseptillä ja mistä aineksista rotu tehtiin.
Watersidenterrieri
Ensimmäinen yorkshirenterrierin oletetuista esi-isistä oli watersidenterrieri, joka oli pieni, pitkähkö ja väriltään joskus siniharmaa. Se oli kuningas Wilhelm IV aikaan (1765-1835) yleinen Yorkshiressä. Se oli rohkea rottien ja pikkuriistan metsästäjä. Sillä saattoi olla jopa 12 cm pitkä runkokarva. Sen pää oli usein valkoinen tai hopeanvärinen. Watersidenterrierin geeneistä löytyivät silkkinen karva, pieni koko ja ”blue and tan” -värikuvio. Watersidenterrierit kulkeutuivat kaupankäynnin myötä vesiteitä pitkin Keski-Englannin kreivikunnista Skotlantiin, jossa klaanien eristyneisyys oli synnyttänyt useita erityyppisiä koiria.
Skotlantilaiset terrierit siirtyvät Yorkshireen
Teollisen vallankumouksen aikaan 1700-luvun loppupuolella muuttivat Skotlannin pientilalliset klaanien hajottua Etelä-Yorkshireen. He toivat Skotlannista mukanaan omat terrierinsä (jotka oli nimetty epävirallisesti käyttötarkoituksen, kotipaikan tai omistajan tilusten mukaan), mikä lisäsi sekaannusta nykyisen yorkshirenterrierin alkuperästä. Ikävä kyllä kaikkia näitä terrierejä kutsuttiin 1800-luvulla vain yhdellä nimellä – skotlantilaiset terrierit.
Varhainen skyenterrieri sekä paisleyn- ja clydesdalenterrierit
Yorkshirenterrierin kannalta kaikkein kiinnostavin skotlantilainen terrieri on varhainen skyenterrieri. Se oli hopeanharmaa tai kellertävänruskea ja painoi 4,5 kilosta noin 7 kiloon. Skyeneistä kehitettiin kaikkiaan kolme rotua: varsinainen skyenterrieri, jolla on pitkä, kova ja litteä karva sekä alusvilla, sekä silkkiturkkiset paisleyn- ja clydesdalenterrierit, jotka molemmat valitettavasti katosivat. Rungoltaan sininen ja päästään hopeanvärinen paisley muuttui teräksensiniseksi ja kullanväriseksi clydesdaleksi, joka pääsi sekä Kennelklubin että Amerikan kennelklubin siitosrekisteriin. Clydesdalenterrieri säilyi 1900-luvulle asti.
Lisää rakennusaineita Manchesteristä
Edellä mainittujen koirien lisäksi yorkshirenterrieri sai rakennusaineita Manchesterin alueen terriereistä, joiden joukossa oli myös skotlantilaisia terrierejä. Tämän alueen käyttöterrierejä kuvattiin jo vuonna 1771 seuraavasti: pörrökarvaisia, ”black and tan” -terrierejä, jotka ovat pieniä ja vääräsäärisiä, joskus myös valkoisia ja punaisia. Yorkshirenterrierillä ei ole kuitenkaan yhteyttä nykyiseen manchesterinterrieriin muuten kuin tämän muinaisten esi-isien kautta.
”Black and tan” -värikuvio ja kyky vaalentaa ja vaihtaa väriä
Kaikki edellä mainitut koirat ilmeisesti kantoivat geeneissään ”black and tan” -värikuviota. Niillä oli myös geeni, joka vaalensi ja vaihtoi mustan värin siniseksi. Joidenkin linjojen koirilla oli myös kyky puhdistaa ja vaihtaa musta väri aikuistumisen myötä kullanväriseksi taniksi. Osa kantoi geeniä, joka aikaansai kiiltävän, silkkisen karvan; joko pitkän tai lyhyen.
Määrätietoisten kasvattajien työ palkitaan
Yorkshirenterrierin nykymuotoon kehittämiseksi tarvittiin innostuneita kasvattajia, jotka nopeasti kehittyneen näyttelytoiminnan ansiosta rupesivat panemaan pääpainon tietyille tärkeille rotuominaisuuksille. Näiden kasvattajien ponnistelujen ansiosta rotu yhtenäistyi ja tuli tunnetuksi. Yorkshirenterrieri hautasi watersiden-, paisleyn-, ja clydesdalenterrierin geenit upean turkkinsa alle.
Vihdoin virallisesti yorkshirenterrieri!
Kennelklubi hyväksyi yorkshirenterrierin, pitkään skotlantilaisena terrierinä esiintymisen jälkeen, omaksi rodukseen vuonna 1886. Siitosrekisterissä se oli jo aiemmin. On epäselvää, milloin ensimmäinen virallinen rotumääritelmä julkaistiin. Eri lähteissä esiintyvät ainakin vuodet 1881, 1890 ja 1898. Kun oma rotumääritelmä lopulta saatiin julkaistuksi, kuului siihen kirjoitetun rotumääritelmän lisäksi pistetaulukko, jossa pelkän karvan ja värin painoarvo oli alussa 75%. Yorkshirenterrierin rotumääritelmässä on sanoja, joita on mahdoton tulkita oikein, jollei tiedä, mitä rodun kehittäjät todella halusivat. Kun rotumääritelmää tulkitaan, on otettava huomioon rodun alkuperä, sen edesmenneet käyttötarkoitukset ja sanojen kirjallinen merkitys. Rotumääritelmän tehtävänä on toimia haluttujen ominaisuuksien vartijana. Jos lakkaamme välittämästä alkukasvattajien päämääristä, päädymme nopeasti koiriin, joilta puuttuvat juuri ne rotuominaisuudet, joiden vuoksi ne aikanaan luokiteltiin yorkshirenterriereiksi.
Yorkshirenterrierit Suomessa
Ensimmäiset yorkshirenterrierit, uros Dervish ja narttu Dinah, tuotiin Suomeen Englannista vuonna 1930, mutta sittemmin niihin perustunut kanta hävisi. Kasvatustyö alkoi uudelleen 1960-luvun alussa, ja nykyisin rotu on jo saavuttanut vakiintuneen aseman. Pitkään vuotuiset rekisteröinnit pysyttelivät sadan molemmin puolin, mutta 2010-luvulla rekisteröinnit ovat lähennelleet jo kolmeasataa.
Vuosien saatossa koiria on tuotu pääasiassa rodun kotimaasta sekä Ruotsista ja Ranskasta. 2000-luvulla koiria on tuotu erityisen runsaasti Itä-Euroopasta, mm. Venäjältä, Puolasta ja Unkarista.
On kuitenkin todettava, että huolimatta yorkshirenterrierin valtavasta suosiosta maailmalla, niin Euroopassa, Amerikassa kuin Aasiassakin, tämä kaunis ja ainutlaatuinen rotu ei ole vielä toistaiseksi varauksettomasti valloittanut suuren yleisön sydämiä täällä meillä.
Suomessa yorkshirenterrierit kuuluvat nykyään FCI:n luokituksen mukaisesti 3-ryhmään eli terriereihin. Rodun kotimaassa Englannissa ja mm. Yhdysvalloissa ne kuuluvat edelleen kääpiökoiriin.